Kolmenkympin kriisi?

Kolmekymmentä pärähtää mittariin ens vuonna ja nyt lievästi mietityttää "Mikä minusta tulee isona?"... Yläasteella olin koulukiusattu ja vihasin koulun käyntiä - kasiluokka piti käydä tuplaten. Ysillä vaihdoin maisemaa, muutin omaan kämppään ja aloitin uudessa koulussa puhtaalta pöydältä parantaen numeroita jopa kolmella numerolla. Jatkoin lukioon kun en oikein vielä tiennyt miksi haluaisin isona. Tulin toisena lukiovuonna raskaaksi ja ehdin saada juuri ja juuri sen verran kursseja kasaan, että pystyin kirjoittamaan ylioppilaskirjoituksissa etuajassa; viimeisillään raskaana. Sain kirjoitukset kohtalaisesti läpi, mutta loput kurssit piti käydä aikuslukiossa esikoisen ollessa pieni vauva, että olin virallisesti ylioppilas. Sitten löysin eläintenhoitaja-koulun ja ajattelin, että BINGO, se minä haluan olla isona! Niin minä hain kouluun, pääsin sisään ja valmistuin - sain jopa töitäkin sijaisena. Ja se on todenteolla se mikä minä olen ja haluan olla - ongelma on vain, että nykyään eläintenhoitajia valmistuu pilvin pimein työttömiksi. Pitäisi itselläkin erikoistua ja/tai ryhtyä yrittäjäksi. Minun käydessäni koulun, ei erikoistumislinjoja eikä eläinhoitajakouluja ollut monia, mutta nyt koulutus on yleistynyt ja monipuolistunut ja koen että oma tutkintoni on kovin riittämätön nykyisten rinnalla. Jos lähtisin erikoistumaan, vaatisin, että se olisi kannattavaa, eli töitä olisi oltava tarjolla ja palkalla pitäisi pystyä elämään. Eli toisinsanoen voin unohtaa sen. En kuitenkaan voi vaihtaa paikkakuntaa ja paikkakunnallamme koulutetaan jatkuvasti lisää erikoistuneita eläintenhoitajia.

Niinpä kriisinomaisesti mietin jälleen "Mikä minusta tulee isona?" ja nyt paineita luo se, että ammatin tulisi olla helposti ja nopeasti opiskeltavissa, mielellään oppisopimuksella ja omalla paikkakunnalla - sen tulisi työllistää ja palkalla pitäisi elää PLUS sen tulisi tietty olla mielekästä. Toki olen valmis tekemään työtä kuin työtä tiukan paikan tullen, mutta jos aion opiskella vielä uutta alaa, sen on oltava melko lopullista. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon elämän realiteetit; oma ikä, perhetilanne (2 lasta) jne. Jostain syystä minua tuntuu eniten kiinnostavan huonoiten palkatut alat (eläintenhoitajia, kosmetologi ym.naisvaltaiset alat) joissa ei välttämättä ole edes työehtosopimusta. Olen aina ajatellut tekeväni mieluummin työtä josta pidän huonommalla palkalla, kuin työtä josta tienaa mutta josta en pidä - mutta nyt kun pitäisi maksaa talolainaa ja järjestää lastenhoito, ei se olekaan niin yksinkertaista ja mustavalkoista - varsinkaan kun ei ole edes sitä huonopalkkaista työtä! 

Kävin ammatinvalintapsykologilla ensimmäistä kertaa ja kuten olin ajatellutkin, päällimmäisiksi vaihtoehdoiksi nousi asiakaspalvelu- ja sosiaalialat. Ajattelin, että olisi helpompaa jos olisin todella hyvä jossain ja olisi sellainen kutsumusammatti - esimerkiksi olisin todella lahjakas leipomaan ja ryhtyisin leipuriksi. No minähän rakastan leipomista aina silloin kun leipomukset sattuu onnistumaan ja silloin kun ei onnisti, lyön kädet puuskaan ja totean etten leivo enää ikinä... On ollut vaikea löytää itsestä sellaista taitoa jossa olisin keskivertoa parempi, mutta ammatinvalintapsykologi sanoi minun olevan muita sosiaalisesti lahjakkaampi ja lohdutti että sitä taitoa tarvitaan kaikilla aloilla. Asiakaspalvelusta minulla on kokemusta mm.eläintenhoitajan työn kautta ja pidän siitä valtavasti, mutta sosiaaliala on minulle uutta ja mietin, että ehkä minun tulisi työkokeilun kautta tutustua siihen ennenkin teen lopullisen päätöksen. Minulla ei ole juurikaan kokemusta lapsista, muutakuin omista, eikä vanhuksista, sillä omat isovanhempani ovat kuolleet jo viimeistään lapsuudessani. Joten en tiedä tulisiko minun kokeilla lasten, nuorten vai vanhusten parissa työskentelyä? Voi kuulostaa pinnalliselta, mutta en oikeasti tiedä miten suoriutuisin työstä ihmiseritteiden parissa. Eläinten virtsan, ulosteen, veren, oksennuksen, anaalirauhaseritteet ja loiset kestän kyllä, mutta se on eri asia. Miltä tuntuu vaihtaa toisten lasten kakkavaippoja tai pestä mummujen ja pappojen pyllyjä? Onko minusta siihen? Uskon, että kaikkeen tottuu ja varmasti kokeilemalla selviää. Enhän ollut varma kestänkö työskentelyä eläinklinikalla ennenkuin olin ensimmäistä kertaa mukana leikkauksessa. Eräs ystävä sanoi ettei voisi kuvitella minua vammaistyössä - kysyin syytä. Hän sanoi ettei voisi kuvitella minua esimerkiksi tilanteeseen jossa vammainen runkkaa itseään vessassa. En osannut sanoa siihen muutakuin että osaako hän kuvitella minut tilanteeseen jossa raavas eläinlääkäri runkkaa koiraa (kyllä, olen ollut sellaisessa tilanteessa!) - voin väittää että se on paljon kiusallisempaa kuin että ihminen tyydyttää itse itseään. Ihmisiähän ne vammaisetkin hyvänen aika sentään on. Toisaalta, en oikein itsekään osaa kuvitella itseäni mihinkään työhön jossa en ole ennen ollut - toivottavasti se johtuu vain mielikuvituksen puutteesta. Ja hei, eihän oma äitiinikään voinut kuvitella minua tratkoritöihin, mutta niin vaan niitäkin tuli tehtyä. Eikä minua ehkä voi helposti kuvitella lantaa luomaan tai lypsämään lehmää, mutta siitäkin tykkäsin. Oma etiikka on ehkä "vähän" eläinten tehotuotantoa vastaan ja se rajoittaa maatilalle töihin menoa. Voisin työskennellä jossain luomutilalla, mutta luonnollisesti niitä ihanneluomutiloja ei ihan hirveästi ole. 

Yrittäjävalmennuskurssilla meille tehtiin DISC-testi, joka perustaa Carl C. Jungin 1920-luvulla kehittämään käyttäytymistieteelliseen teoriaan. Raportti kuvaa luontaista käyttäytymistä. Minua kuvaavia adjektiiveja olivat ulospäin suuntautunut, miellyttävä, rauhallinen, sosiaalinen, seurallinen, ystävällinen, kohtelias, vaatimaton, mukautuva, kiltti, tarkka, järjestelmällinen, huolellinen, avulias ja varovainen.Yleisiä vahvuuksiani ovat testin mukaan on:

*saa ihmiset hyvälle tuulelle

*osaa esittää asian positiivisesti

*ei painosta muita ihmisiä

*suhtautuu luottavaisesti asioihin

*antaa arvonerilaisuuksille

*seisoo sanojensa takana 

*ei pelkää kohdata ihmisiä

*jaksaa kuunnella tuputtamatta itseään

*haluaa auttaa ja opastaa

*ei tallo ihmisiä jalkoihinsa

*omaksuu helposti auttavan roolin

*toimii ryhmän parhaaksi

Mutta toisaalta kehittymisalueitani olivat:

*pyrkii miellyttämään liikaa

*on muiden ohjattavissa

*epäröi päätöstilanteissa

*on liian salliva

*on hieman suosion kipeä

*tarvitsee kannustusta ja lähellä olemista

*ei halua jäädä yksin

*hakee tukea - ei ota valtaa omiin käsiinsä

*kyselee liikaa 

*uskoo helposti ihmisiin

*ei halua sanoa vastaan

*epäröi tarttua riitaa aiheuttaviin asioihin

En tiedä allekirjoitanko ihan kaikkea testin kertomaa, mutta oli jopa hieman pelottavaa miten yksinkertaisella testillä voi saada niin tarkan kuvauksen ihmisestä. Toki koen, että "työminä" ja "kotiminä" ovat kaksi eri asiaa - mm. töissä olen paljon kärsivällisempi ja harkitsevampi, kun taas kotona äkkipikaisempi ja impulsiivisempi. Tässä vielä muutamia poimintoja jotka osuu ja uppoaa:

"Hän ei ole hyvä käskijä ja saattaa uskoa ihmisistä liiankin hyvää"

"Päätöksentekijänä hän on ehkä turhan varovainen ja kaikkia miellyttämään pyrkivä. Hän ei ole 'tulos tai ulos' -ihminen, minkä vuoksi hän tekee enemmän mukavia tai positiivisia kuin tehokkaita tai kylmiä päätöksiä. Tunneihmisenä hän saattaa antaa tunteiden vaikuttaa mielipiteisiinsä."

"Röyhkeyttä vaativissa tilanteissa ei ole sitä"

"Suhtautuu järkiasioihin tunteella"

Ammatinvalintatestissä puolestaan ammatinvalintapsykologi ihmetteli miksen ollut valinnut työn ominaisuuksissa pitäväni "hyvin tärkeänä" ainuttakaan ominaisuutta, mutta minä selitin sen sillä, etten halunnut yhden ominaisuuden poissulkevan liikaa vaihtoehtoja - niinpä pidin ominaisuuksia "melko tärkeänä, hieman tärkeänä, en yhtään tärkeänä tai en halua tätä" :) tärkeitä seikkoja oli yllättäin "ihmisten tapaaminen, käytännönläheisyys, lyhyt koulutus, toiminnallisuus, auttaminen jne."! 

Tällä hetkellä vaihtoehdot taitavat olla oppisopimuksella kouluttautuminen merkonomiksi tai lähihoitajaksi. Täytyy pitää silmät ja korvat auki paikkojen suhteen. Tästä tekstistä tuli nyt todella pitkä ja itsekeskeinen - ehkä enemmän ajattelin käyttää tätä omien ajatusteni selvittelyyn, mutta jos joku jaksoi lukea tänne saakka, niin ilahtuisin jos kommentoisit jotenkin - kuten missä ammatissa näkisit minut? Tai onko se, että miettii tosissaan kuinka pystyisi hoitamaan esim. lapsia, joilla on täitä, merkki siitä ettei ole kykenevä alalle? Päiväkodeista tulee kuitenkin jatkuvasti tiedotteita "päiväkodinlapsilla on tavattu täitä/kihomatoja/syyhypunkkia" ja kun esikoiseni sai päiväkodista täitä, ällötti jo omankin lapsen sylissä pitäminen eikä tehnyt pahemmin mieli paijailla. Toki joka ammatissa on varjopuolensa ja kai nekin on hyvä tiedostaa ammattia valitessa? Jos haluat, voit myös kertoa mikä olet ammatiltasi ja miksi sekä mistä pidät työssäsi.